Äidit on Äijiä

Voi kun edellisestä kirjoituksesta on aikaa. En halua tätä blogia unohtaa tai jättää tänne kirjoittamatta. Aloitin vähän synkempää tekstiä ikuisuus sitten, en saanut sitä valmiiksi enkä ole halunnut sitä toistaiseksi jatkaa, niin olen siirtänyt ylipäänsä tänne blogiin tulemista. 

Kamalan paljon on tapahtunut tänäkin aikana. Meillä vilistää kaksi vilkasta pikku poikaa. Vauhti kasvaa, vaarat kasvaa, sotkut kasvaa, mutta myös ilot ovat isompia ja rakkaus sen kuin voimistuu ja kasvaa sekin. Voi herranen aika miten rakkaita pikkuisia.

Jäbä Duudsoni täytti kesällä neljä vuotta ja Vauhtipoika on 2,5 vuoden hurmaavassa iässä. Ja Vauhtipoika on vasta nyt alkanut "puhumaan". Hänellä on ollut kesän aikana n. 15 sanaa käytössään, joita alkoi yhdistellä ja nyt jotenkin pyrkii toistamaan sanoja ja sanoo "uusia" sanoja joka päivä. Eri asia on sitten se, että ymmärtääkö kukaan mitä hän puhuu. Minä tietenkin parhaiten, luonnollisesti. Äidit varmasti useimmin tulkkaavat parhaiten lastensa puhetta. Siinä on sellaista sanatonta ja hyvin hienovaraista ymmärtämistä eri tilanteista ja asiayhteyksistä. Sanatonta syvää ymmärtämistä. Liittyisikö se siihen, että äidit jotenkin keskittyvät asioihin paremmin ja tarkemmin?

Meillä siis ainakin asia menee niin, että iskä ei erota kunnolla edes lasten omia vaatteita toisistaan. Vaatteet menevät helposti sekaisin, mutta onneksi Jäbä Duudsoni tietää aika tarkasti ja pystyy iskää auttamaan tarvittaessa...

Tämä näkyy erityisesti, kun iskä hakee Poikasia päivähoidosta. Sinne jää omia vaatteita tai sieltä tulee vääriä kotiin. Jotka minä sitten selvitän ja vien takaisin. Sama koskee myös puhetta. Jokin Vauhtipojan sanoma sana/asia on toistunut jo aikaisemmin, mutta jostain syystä vain minä meidän perheessä olen "keskittynyt" hetkeen ja tiedän mitä hän tarkoittaa esim. "paito" sanallaan. Ja toimin tulkkina. 

Mies ei tee sitä tahallaan tai välinpitämättömyyttään, vaan siinä on vain jokin juttu. Ehkä nämä tietyt jutut kuuluvat vain äideille? Tapauskohtaista varmasti. Sen tiedän, että raskaan ja kuormittavan työn takia mies ei pysty muistamaan minun menojani, ne pyyhkiytyvät heti pois muistista. Olisiko tässä vähän samaa? Joka tapauksessa vaatii muutaman kerran toiston, että Vauhtipojan omat sanat tulee iskällekin selväksi. Ja kun ne kerran tulee kunnolla ymmärretyksi, eivät ne sen jälkeen pyyhkiydy enää muistista pois. Sen sijaan vaikka minä toistaisin useana päivänä, että olen silloin ja silloin poissa/menossa, joudun muistuttamaan menoistani vielä samana päivänä.

Ensimmäisten Vauhtipojan sanojen joukossa oli epämääräinen "äää...", joka hyvin nopealla aikataululla jalostui sanaksi "äijä". Ja se sana oli minulle tarkoitettu ja siksi tuntui erityisen hyvältä. Niin pitkään ehdin kuitenkin odottaa sitä "äiti" sanaa. Tosin "äijiä" oli välillä myös mummit ja iskäkin, mutta pidin sitä silti "omana". Jälkeenpäin minua alkoi huvittaa, miten hyvin tuo nimitys itseasiassa sopikin, sillä aikamoista energiaa äitiys vaatii ja saa ainakin minut venymään joskus ylivoimaiselta tuntuviin suorituksiin.
Ja niin se on. Ei ole mitään, mitä en lasteni vuoksi tekisi.

Harmillisen vähän aikaa tuo äijä-sana loppujen lopuksi viipyi. Se tuntui niin erityiseltä. Mutta yhtä mielelläni olen nykyään "äiti", joka kuuluu monen monen monta kertaa päivässä. Enemmän ja vähemmän tärkeiden asioiden yhteydessä.

Ja tähän liittyen on pakko laittaa erinomainen kuva, vaikkei äitienpäivä olekaan. Tai ehkäpä äitienpäivä on joka päivä.

Päättymätön projekti

Perheemme on kokenut eläinjäsenten rintamalla paljon menetyksiä lyhyellä aikavälillä, jonka vuoksi tämä blogi on jäänyt totaaliselle hiljaiselolle. Surutyö on vielä kesken, mutta kuten toisaallakin kirjoitin, "life must go on".

Ruuhkavuodet, tuo kuuluisa ja kaikkien tietämä termi. Saan elää ja kokea sitä tällä hetkellä kirjaimellisesti ja olen vakuuttunut, että He, kenellä ei ole lapsia, eivät oikeasti voi ymmärtää mitä tuo sanonta tarkoittaa.


Ennen: Nukuin yleensä 7-8h hyvää yöunta.

Olen oppinut pitämään hyvin sujuneena yönä sitä, että herään vain 2-3 kertaa, ja näistä heräämisistä minun tarvitsee nousta tekemään asialle jotain korkeintaan yhden kerran. Loistavat yöunet taas ovat, kun herään vain kerran, eikä minun tarvitse nousta peiton alta JA nukahdan pian heräämisestäni. Mutta sitten on ne huonommat yöt, jolloin saan nousta useasti lohduttamaan kuumeista lasta. Kun saan hänet viimein tyyntymään omaan sänkyynsä ja pääsen itse peiton alle ja saan melkein unesta kiinni, alkaa sama show uudestaan. Jaksan tehdä tämän neljä-viisi kertaa, jonka jälkeen luovutan ja päädyn lopulta ottamaan potilaan viereeni. Olen onnekas ja saan loppuyön olla makuulla ja pitää silmiä kiinni, kunhan vain heti kitinän alettua jatkan pienen potilaan lohduttamista takapuolesta hyssyttelemällä. Samalla kaipaan juuri sillä hetkellä työreissulla olevaa miestä ja pelkään, että tänä yönä saan kokea sen, että molemmat itkevät yhtäaikaa ja mietin, miten organisoin lohdutukset silloin.


Ennen: Sain nukkua viikonloppuisin ja vapaapäivien aamuina niin pitkään kuin unta riitti.

Herään pienemmän Poikasen uneliaaseen örinään klo 04:02 aamulla, joka saattaa kestää jopa hauskan tunteroisenkin. Kuunnellessani pelkään, että örinä herättää isomman Poikasen. Hiljaisuus laskeutuu jossain vaiheessa ja ehdin minäkin vaipua horkkaan, kunnes 05:28 isompi alkaa huhuilemaan äitiä. Kuulen kirkkaasta äänestä, että hän on täysin hereillä eikä ole toivoa saada häntä jatkamaan unia yhtään pidempään. Pohdin nousenko heti, vai "koulutanko" pötköttämään omassa sängyssään edes kuuteen asti, mutta herättääkö hän ääntelyllään sitten pienimmäisen? Kovin kauaa en ehdi asiaa pohtia, kun seuraavaksi kuuluu "äiti, minulla on kakkahätä". Klo 05:41 pomppaan ylös sängystä. Yritän ajatella positiivisesti, että on tämä myöhempi herätys kuin edellisenä aamuna.


Ennen: Kuppi höyryävän kuumaa tuoretta teetä ja lautasella herkulliset aamupalavoileivät. Vieressä lukematon sanomalehti.

Mielikuva tuntuu jääneen jonnekin entisen elämän ylellisyyksiin, jossa aamupalahetken sai viettää juuri silloin kuin itse halusi ja sai käyttää siihen myös aikaa juuri niin kauan kuin halusi. Kun olen saanut Poikaset syömään puuronsa pienen riitelyn ja maanittelun päätteeksi sekä pissattanut ja kakattanut heidät, siivoan vielä tehokkaasti pahimpia sotkuja samalla, kun lämmitän puoliksi juotua teemukiani mikrossa. En halua juoda sitä haaleana, vaikka joskus joudun tyytymään siihenkin. Istahdan syömään kylmettynyttä ja kovaksi jäähtynyttä paahtoleipääni, jonka päällä on enää yksi kurkkusiivu ja sivusta on joku haukannut pienen palasen. Samalla hetkellä jalkojani vasten nousee pienempi tapaus vaatimaan huomiota. Yritän harhauttaa antamalla sen viimeisen kurkkusiivun leivältäni, mutta koska hän juuri sillä hetkellä horjahtaa ja lyö vähän päätänsä tuolin jalkaan, joudun ottamaan hänet syliin. Syön aamupalaani siis yhdellä kädellä ja vilkuilen lehteä toisella silmällä, koska on varottava kurkottelevia pieniä käsiä, jotka haluavat myös lukea sanomalehteä ja ovat vaarassa kaataa kuumaksi lämmitetyn teemukini.


Ennen: Kaikessa yksinkertaisuudessaan vain lähdin töihin.

 Vilkaisen kelloon ja on käännettävä sanomalehti taas kesken kiinni. Edessä on vielä hammaspesu-rumba, potta-pissa-rumba, pukemis-rumba, missä on toinen rukkanen tai villasukka- rumba, ulkovaate-rumba, kiukku- ja äkkäily-protesti-rumba, missä hitossa ne autonavaimet on-rumba, koiran pissatus- ja ruokinta-rumba, autoon pakkautumis-rumba, toinen kiukkuilu-rumba, autosta purkaminen ja hoitopaikkaan jättämis-rumba sekä se fiilis, että mitä unohdin? Onneksi kohta on taas kesä, ulkovaate-rumba muuttuu lenkkarit jalkaan- ja hattupäähän- rumbaksi, joka on jo huomattavasti paljon helpompi.


Ennen: Ajoin töistä suoraan kotiin tai simppelisti kaupan kautta.

Töissä vähän venyi ja kiire pukkaa päälle, kun pitäisi tiettyyn aikaan mennessä olla hakemassa Poikaset hoidosta. Joka ikinen liikennevalo on minua vastaan ja hoitopaikkaan on pakko ajaa sitä kaikista ruuhkaisinta ja tukkoisinta reittiä. Ja miten ne pienet city-koneet, kuten katujen putsaajat yms. ovat aina samaan aikaan ja samalla reitillä liikenteessä? Onneksi lapset odottavat usein valmiiksi puettuina ulkosalla, joten minun ei tarvitse periaatteessa kuin pakata heidät autoon. Olen onnekas, sillä meidän perheessä kauppareissut hoitaa yleensä se vanhemmista, joka liikkuu yksin. Eihän se kauppareissu mikään katastrofi ole, mutta sekään ei suju niin yksinkertaisesti näiden pienten kanssa kuin ilman heitä. Monen monta muuttujaa matkassa.


Ennen: Söin ja lähdin treenaamaan tai lenkkeilemään koiruuksien kanssa.

Ensin on raahautuminen autolta sisälle. Nuorempi ei vielä kävele, joten "hiekkasäkki" matkustaa sylissä toisella puolella, kun toisella käsivarrella roikotan olalta pudonnutta omaa "työlaukkua". Isompi keksii pihalla tekemistä ja ilmassa on riidan uhkaa, kun pitäisi joutua jo syömään sisälle. Uhmaikä ratkaisee ja saamme mojovan riidan aikaiseksi. Kun viimein ollaan eteisessä ja sisällä, pienemmällä on nälkä ja haluaa syliin, en kertakaikkiaan pysty sillä hetkellä ottamaan, joten huutokonsertti on valmis. Itseäkin nälättää ja väsyttää. Pelastus on lautaselle-lämmitä-tarjoa-ruoka. Makaronilaatikko, lasten ja äidin suosikki. Mutta koska sitä ei voi aina syödä, lämmitänkin risottoa. Pienempi ei osaa vielä syödä välineillä eikä poimi riisiä jyvä kerrallaan sormillaan eikä tietenkään anna minun auttaa syömisessä, saamme seuraavan riidan aikaiseksi. Lopulta hiukan huijaamalla saan ujutettua pienelle murua rinnan alle ja pääsen lopulta itsekin syömään, heti sen potta-pissa-rumban jälkeen. Mies kotiutuu tässä vaiheessa ja läpsystä vaihto. Lähden ulkoiluttamaan nelijalkaiset.


Ennen: Luppoaikaa, suihku/sauna, iltapalaa.

Luppoaika tarkoittaa nykyisin yhteistä leikkiaikaa lasten kanssa. Koska jos yritän tehdä tietokoneella jotain, katsoa telkkaria tai vaikka silittää lakanoita, ovat lapset siinä touhussa mukana. He hakeutuvat sinne, missä juuri sillä hetkellä olen. Oma toiminta on pakko keskeyttää, koska esim. tietokonepöydälle kurkottelee aivan liikaa käsipareja. Mutta, ei se kurjaa ole ottaa osaa pienten leikkeihin, koska sitä omien rakkaiden naurua kuuntelisi loputtomiin asti. Iltapala-rumban jälkeen seuraa potta-pönttö-kakka-pissa-rumba, yövaatteet ja hammaspesu-rumba ja nukkumaan. Tarina on lyhennetty, jokaisessa välissä ehtii hyvin monena iltana olla vaihtelevin aihein jokin riitely-rumba. Yhdestä asiasta olen hitokseen ylpeä ja tyytyväinen, nukkumaanmeno-rumba on useimmiten yksinkertainen; sänkyyn, peittely, unilaulu ja hyvien unien toivotus. Jämäkkä ja samaa kaavaa toistettu "opetus" kantaa hedelmää. Oikeasti omaa iltaa jää 1½-2h.


Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Tuntuu, että kaikista yksinkertaisimmissakin asioissa, vaikka sukkien pukemisessa jalkaan, on ensin monta mutkaa matkassa, ennen kuin olen saanut ne laitettua jalkaan. Mikään ei suju helposti ja vaivattomasti. Luppoaikaa ei ole enää olemassakaan.

Mutta ne hetket, kun isompi Poikanen katsoo sohvalla piirrettyjä ja vien hänelle omenanlohkoja lautasella syötäväksi, hän ilahtuu ja kuiskaa "kiitti äiti". Tai kun kumpi tahansa Poikasista painautuu vasten, halaa ja lepuuttaa päätään rintaani vasten, saa sydämeni pakahtumaan rakkauden tunteesta. Heidän naurunsa ja silmiensä loiste, ovat kuin polttoainetta minulle, jonka avulla jaksan taas aloittaa seuraavan rumba-vaiheen. Ja ne kaikki muut aiheeseen kuuluvat pienet tai suuret asiat, joita en pysty sanallisesti avaamaan, mutta jotka saavat suuni hymyyn niin monen monta kertaa päivässä. Ne ovat ihania, kallisarvoisia ja tärkeitä hetkiä, joita en haluaisi koskaan unohtaa.

Joku joskus sanoi, että nämä Poikaset ovat päättymätön projekti. Niin he ovatkin ja minä olen onnekas, kun saan olla yhdessä tärkeässä roolissa osana tätä projektia.

Poikaset nimien takana

Jäbä Duudsoni on tällä hetkellä hiukan reilu kaksivuotias reipas pikkupoika, jota voisi juurikin kuvailla sanoilla jäbä ja duudsoni. Hän on temperamenttinen, iloinen ja vauhdikas persoona, joka on osoittanut lujan luonteensa jo syntymästään lähtien. Kun pitkän, 36h kestäneen synnytyksen ja yli tunnin ponnistamisen jälkeen pieni herra suvaitsi tulla maailmaan tasan kaksi viikkoa lasketunajan jälkeen, hän ilmoitti vastalauseensa heti, kun pelkkä pää putkahti ulos. Tälle naurahdimme kaikki synnytyssalissa, vaan silloin en ymmärtänyt, että se olisi ollut mielenilmaus tilanteelle. Olisikin mielenkiintoista lukea tutkimusta siitä, kuvastaako synnytys jollain tavalla lapsen luonnetta? Kun omalla kohdalla poikasten luonteet ja synnytykset tuntuu jollain asteen täsmäävän.

Jäbä Duudsonin olemassa olon ovat kuulleet varmasti kaikki ihmisparat, jotka ovat yhtään sinne päinkään olleet kanssamme samalla alueella. JD:llä on kuuluva ääni, sen varmasti kuuli koko Helsinki, kun 5,5kk ikäinen poikasemme parkuu mielipahaansa laskeutuvassa lentokoneessa. Silti hän ei ole turhasta huutaja, sillä välillä äidin mielestä todella hurjan näköiset "onnettomuudet" eivät hetkauta lasta yhtään. Jäbä Duudsonin toinen hellittely-nimi onkin Assistant Accidentti. Iskä sen nimen antoi, kun tarpeeksi monennen kerran avuliaan pikkupojan toimet johtivat vähemmän toivottuun lopputulokseen.

Ja vauhdille ei hidastumista ole havaittavissa. Jäbä Duudsonilla on heti syntymän jälkeen ollut kova tarve ja halu liikkua eteenpäin. Tuntuu, että kaikki se tarmo ja energia suunnattiin liikkumisen opetteluun, ei niinkään kasvamiseen. Alle 3kk hän kääntyi mahalleen, 5,5kk ryömi eteenpäin, 6kk veti itsensä polviseisontaan ja istumaan, 7kk konttasi ja alkoi nousta seisomaan tukea vasten, 9kk käveli joka paikkaan ilman tukea ja jos kaatui, niin konttasi lähimpään paikkaan, josta pääsi uudelleen seisomaan. 10kk Jäbä Duudsoni oli täysin kävelevä ja juokseminen alkoi pian tämän jälkeen. Nyt vedetään potkupyörällä isotkin alamäet niin lujaa, että äidin on pakko katsella toisaalle ja toivoa parasta.

Rohkean hurjapääni suloisena salaisuutena oli pienempänä pujottaa jalkaansa meidän muiden kenkiä ja saapastella niillä sitten onnellisena ympäriinsä. Ei ollut väliä, oliko ne isin crocsit, äidin pikkukengät, aamutossut tai maastokengät, kaikki kelpasi. Jopa isin kumppareita mallattiin jalkaan useasti, eikä auttanut kertoa vieressä, että niiden pitäminen olisi yksinkertaisesti sula mahdottomuus. Silti kengät eivät koskaan jääneet lojumaan minnekään, sillä Jäbä Duudsonin toisena salaisuutena on se, että tavarat laitetaan aina omille paikoilleen. Kerran JD omat kenkänsä riisuessaan asetti ne nätisti vierekkäin seinän viereen ja siinä sitten huomasi, kun ventovieraan kaverin kengät olivat epäjärjestyksessä. No nekin pääsivät sitten somaan rivistöön ja järjestykseen.

Vauhdikkuuden lisäksi isoveli on ollut aina vahvasti minäminäminä ja minulletuohetinyt- tyyppiä. Kun laittoi jonkin tavaran pojan eteen, hän tarttui siihen heti ja halusi sen itselleen. Minä itse- vaihe rantautui meille kovin varhain ja jatkuu edelleen. Temperamentti näkyy ja kuuluu. Kun jokin asia ei tunnu onnistuvan, niin huuto käy ja tavara uhkaa päätyä kädestä metsään, kun suututtaa niin paljon. Isänsä pieni kopio... Onneksi on vähän kärsivällisempi äiti, joka on pelastanut monta katastrofin alkua aina silloin, kun on saanut luvan auttaa.

No sitten äidin pieni Vauhtipoika, tällä hetkellä 8,5kk mittarissa. Vauhtipoika- nimitys tulee toistaiseksi pelkästään siitä, että pienellä pojalla oli niin kovin kiire tulla maailmaan. Koko synnytys kesti n. 3h ja ponnistusvaihe 2min. Sairaalaan ehdimme täpärästi. Niin kovin erilainen kokemus.

Ja niin kovin erilainen on Vauhtipoikakin. VP on kärsivällisempi, rauhallisempi, tuumailevaisempi tapaus, jolla on suloinen pilke silmäkulmassa. VP on hyväntuulinen hymypoika, joka tykkää paljon halailusta, paijailusta ja seurustelusta. VP on sellainen "hyvä tyyppi".

Olemme ihmetelleet, miten kaupassa tai muilla asioilla käyminen voi sujua niin "helposti". Ei tarvitse kiirehtiä, murehtia tai panikoida, voi vaan mennä ja fiilistellä. Voidaan pysähtyä vaikka kahville. Kuulostaa ehkä hassulle, mutta aikaisemmin ei kyllä tehnyt mieli pysähdellä ylimääräisiä. Silloin ihmettelimme mieheni kanssa, miten kaikkien muiden lapset vain istuvat kiltisti vaunujen kyydissä eikä vanhemmilla ollut kiire mihinkään. Nyt ymmärrämme. Heidän rattaissa ja vaunuissa istui Vauhtipojan kaltaisia poikasia.

Siinä missä Jäbä Duudsoni jo harjoitteli kävelyä, on Vauhtipoika oppinut vasta ryömimään eteenpäin. Eikä pikkuveljellä näytä olevan kiire minnekään. Luonne on niin hauskan erilainen. Ei ole sitä sellaista tahtoa ja vahvaa kokeilunhalua, vaan ollaan tyytyväisiä asioihin sellaisina kuin ne sillä hetkellä ovat. Odotan mielenkiinnolla tulevaa ja sitä, että millainen liikkuja tästä poikasesta kasvaa.

Kun Vauhtipojalla tuntuu olevan ripaus enemmän harkitevaisuutta, niin olisiko mahdollista, että tulevaisuudessa tapahtuisi vähemmän accidentteja tämän poikasen kanssa? On niin hauskaa, kun Jäbä Duudsoni on ominut ihan kaiken heti ja epäröimättä, niin Vauhtipoika katselee ensin ja miettii, ottaako esine käteen vai ei. Kas siinä pulma.

Joka päivä ihmettelen, miten erilaiset minun poikaseni ovat. Miten olin niin höpsö, että luulin toisenkin kehittyvän ja kasvavan samalla tavalla kuin ensimmäinen. Mutta miten ihanaa onkin seurata näiden kahden kasvamista, omilla poluillansa, omine suloisine tapoineen ja piirteineen. Se on kaksinkertaista onnea ja ihanuutta.

Tänään on SE päivä

Tätä päivää on jo jonkin aikaa odeltu ja olen Vauhtipojalta joka aamu kysynyt, onko tänään se päivä? No tänään ON se päivä! Juniorimme keksi viimeinkin ryömimisen ETEENpäin. Pitkään olen sanonut, että kaikki valmiudet pienellä on lähteä eteenpäin, mutta oma tahto on puuttunut. Viikko sitten näimme väläyksen tästä taidosta, kun hän ryömi kolme vetoa eteenpäin. Se jäi sillä kertaa siihen. Nyt tätä liikettä on tullut jo niin selkeästi, että uskallan hehkuttaa taidon oppimista. Hyvä VP! Tosin näyttäisi siltä, että kohteen on oltava siinä hollilla, jotta uskallusta riittää lähteä liikkeelle. Herkässä on vielä suunnat taakse ja navan ympäri.

Jäbä Duudsoni lähti ryömimään jo 5,5kk iässä ja minua onkin jaksanut ihmetyttää poikasten erilaisuus melkeinpä kaikessa. Sitä kuvitteli tietävänsä jo kaiken tulevasta, siitä miten hommat menee tämän kakkos tapauksen kanssa. Siitä milloin se liikkuu ja miten sen kanssa hoidetaan ruokailu- ja unirutiinit. Voin sanoa, että mikään ei ole mennyt samalla lailla. Ei kun onpas, molemmat ovat olleet kilttejä nukkumaan öisin.

Ensimmäistä synnytin 36h ja toista 3h. Ensimmäinen on aina ollut "minä itse" heti alusta, jolloin esim. ruokailut onnistuivat ihan pienenä vain niin, että hän harjoitteli sormiruokailua ja me saimme lapioitua samalla ruokaa suuhun. Tämä kakkonen on aina ollut harkitsevaisempi ja alkaa örisemään sormiruualle eikä suu aukea yhtään. Eikä se sormiruokakaan tahdo sinne suuhun mennä. Mutta onneksi syö kuitenkin syötettynä hyvin ja paljon ruokaansa. Ensimmäinen alkoi lopetella jo tissillä olemista tässä vaiheessa ja oli saanut nannia jo pullosta useaan kertaan. Tämä toinen on ollut pelkällä tissillä. Nyt olen kuitenkin saanut imetystä ajettua siihen, että vain unille käydessä saa tissin plus öisin niin usein kuin haluaa. Onneksi ei tarvitse usein ja kokonaan nukuttuja öitäkin on jo ollut.

Ihanan erilaiset pienet pojat, mutta niin tasapaksun rakkaita molemmat.

Välillä hirvittää se, miten nopeasti aika rientää ja miten vauhdilla poikaset kasvaa. Ja silti ei malttaisi odottaa sitä, että lapset oppisivat uusia taitoja. Eilen Jäbä Duudsoni oppi syöttelemään jalkapalloa vuorotellen. Aiemmin sitä on potkittu miten sattuu, mutta nyt leikittiin ihan oikeaa syöttelyä. Taapero otti oikein vauhtia potkuun. Niin taitava kaksivuotias! Ihanan jännittävää odottaa, että Vauhtipoikakin alkaa liikkumaan ja puhumaan enemmän, jolloin se persoona tulee oikein kunnolla esille. Isoveljellä on nimittäin niin mahtavat jutut tällä hetkellä. Mutta silti kaipaan sitä aikaa, kun molemmat oli ihan pieniä, niin pienen pieniä tuhisijoita. Se oli niin ihanaa ja spesiaalia aikaa.

Fakta on kuitenkin se, että aika menee eteenpäin. Yritetään siis nauttia jokaisesta hetkestä ja jokaisesta päivästä, koska ne kaikki on yhtä arvokkaan spesiaaleja. <3

Äidin päiväkirja

Olen ollut äitinä kaksi vuotta, kaksi kuukautta, 17 päivää ja rapiat päälle. Sitä ennen elin toivossa, että saisin joskus olla äiti ja kuitenkin samalla epäröin ja panikoin, olisiko minusta äidiksi?

Epäröinti ja panikointi loppui siihen paikkaan, kun sain esikoiseni rinnalleni. En tiennyt, että voisin rakastaa jotain niin paljon, niin voimallisesti. Tai sitten huomasin, että raskausajan hormonit eivät ole mitään verrattuna äitiys- ja imetyshormoneihin. Mutta tällä äiti-kokemuksella olen edelleen ja varmasti ikuisesti sitä mieltä, että äidin rakkaus on suurin kaikista. Senkin jälkeen, kun hormonit väistyvät hiljalleen taka-alalle. Se on jotain niin voimakasta. Jotain niin upeaa. Jotain niin ihanaa. Jotain niin suurta ja jotain niin pelottavaakin.

Olen koiraihminen, aktiivinen koiraharrastaja ja siitä juontaa blogin nimi, Äidin poikaset. Minun omat "pentuni", poikaseni. Osuvaa niinkin, että tällä hetkellä elämääni rikastuttaa siis kaksi poikalasta, vanhempi on Jäbä Duudsoni (2v 2kk) ja nuorempi on Vauhtipoika (7kk). En halua kirjoittaa täällä lasten omilla nimillä, joten sen vuoksi puhun poikien leikittely nimillä.

Mun piti päivittää "koira blogiin" treenit, mutta sen sijaan loinkin tämän uuden blogin. Harmittaa, etten aiemmin hoksannut tai uskaltanut aloittaa tämän blogin kirjoittamista, vaikka monesti se on ollut mielessä. Toivon, että jaksaisin tänne kirjoittaa säännöllisesti mieleen tulevia ajatuksia äitinä olemisesta ja sen kokemisesta. Ennen kaikkea itselleni muistoksi ja luettavaksi sitten joskus. Ulkoasu muokkautuu pikkuhiljaa, sitten kun perheen ATK-tuki on paikan päällä.

Tästä se lähtee.