Perheemme on kokenut eläinjäsenten rintamalla paljon menetyksiä lyhyellä aikavälillä, jonka vuoksi tämä blogi on jäänyt totaaliselle hiljaiselolle. Surutyö on vielä kesken, mutta kuten toisaallakin kirjoitin, "life must go on".
Ruuhkavuodet, tuo kuuluisa ja kaikkien tietämä termi. Saan elää ja kokea sitä tällä hetkellä kirjaimellisesti ja olen vakuuttunut, että He, kenellä ei ole lapsia, eivät oikeasti voi ymmärtää mitä tuo sanonta tarkoittaa.
Ennen: Nukuin yleensä 7-8h hyvää yöunta.
Olen oppinut pitämään hyvin sujuneena yönä sitä, että herään vain 2-3 kertaa, ja näistä heräämisistä minun tarvitsee nousta tekemään asialle jotain korkeintaan yhden kerran. Loistavat yöunet taas ovat, kun herään vain kerran, eikä minun tarvitse nousta peiton alta JA nukahdan pian heräämisestäni. Mutta sitten on ne huonommat yöt, jolloin saan nousta useasti lohduttamaan kuumeista lasta. Kun saan hänet viimein tyyntymään omaan sänkyynsä ja pääsen itse peiton alle ja saan melkein unesta kiinni, alkaa sama show uudestaan. Jaksan tehdä tämän neljä-viisi kertaa, jonka jälkeen luovutan ja päädyn lopulta ottamaan potilaan viereeni. Olen onnekas ja saan loppuyön olla makuulla ja pitää silmiä kiinni, kunhan vain heti kitinän alettua jatkan pienen potilaan lohduttamista takapuolesta hyssyttelemällä. Samalla kaipaan juuri sillä hetkellä työreissulla olevaa miestä ja pelkään, että tänä yönä saan kokea sen, että molemmat itkevät yhtäaikaa ja mietin, miten organisoin lohdutukset silloin.
Ennen: Sain nukkua viikonloppuisin ja vapaapäivien aamuina niin pitkään kuin unta riitti.
Herään pienemmän Poikasen uneliaaseen örinään klo 04:02 aamulla, joka saattaa kestää jopa hauskan tunteroisenkin. Kuunnellessani pelkään, että örinä herättää isomman Poikasen. Hiljaisuus laskeutuu jossain vaiheessa ja ehdin minäkin vaipua horkkaan, kunnes 05:28 isompi alkaa huhuilemaan äitiä. Kuulen kirkkaasta äänestä, että hän on täysin hereillä eikä ole toivoa saada häntä jatkamaan unia yhtään pidempään. Pohdin nousenko heti, vai "koulutanko" pötköttämään omassa sängyssään edes kuuteen asti, mutta herättääkö hän ääntelyllään sitten pienimmäisen? Kovin kauaa en ehdi asiaa pohtia, kun seuraavaksi kuuluu "äiti, minulla on kakkahätä". Klo 05:41 pomppaan ylös sängystä. Yritän ajatella positiivisesti, että on tämä myöhempi herätys kuin edellisenä aamuna.
Ennen: Kuppi höyryävän kuumaa tuoretta teetä ja lautasella herkulliset aamupalavoileivät. Vieressä lukematon sanomalehti.
Mielikuva tuntuu jääneen jonnekin entisen elämän ylellisyyksiin, jossa aamupalahetken sai viettää juuri silloin kuin itse halusi ja sai käyttää siihen myös aikaa juuri niin kauan kuin halusi. Kun olen saanut Poikaset syömään puuronsa pienen riitelyn ja maanittelun päätteeksi sekä pissattanut ja kakattanut heidät, siivoan vielä tehokkaasti pahimpia sotkuja samalla, kun lämmitän puoliksi juotua teemukiani mikrossa. En halua juoda sitä haaleana, vaikka joskus joudun tyytymään siihenkin. Istahdan syömään kylmettynyttä ja kovaksi jäähtynyttä paahtoleipääni, jonka päällä on enää yksi kurkkusiivu ja sivusta on joku haukannut pienen palasen. Samalla hetkellä jalkojani vasten nousee pienempi tapaus vaatimaan huomiota. Yritän harhauttaa antamalla sen viimeisen kurkkusiivun leivältäni, mutta koska hän juuri sillä hetkellä horjahtaa ja lyö vähän päätänsä tuolin jalkaan, joudun ottamaan hänet syliin. Syön aamupalaani siis yhdellä kädellä ja vilkuilen lehteä toisella silmällä, koska on varottava kurkottelevia pieniä käsiä, jotka haluavat myös lukea sanomalehteä ja ovat vaarassa kaataa kuumaksi lämmitetyn teemukini.
Ennen: Kaikessa yksinkertaisuudessaan vain lähdin töihin.
Vilkaisen kelloon ja on käännettävä sanomalehti taas kesken kiinni. Edessä on vielä hammaspesu-rumba, potta-pissa-rumba, pukemis-rumba, missä on toinen rukkanen tai villasukka- rumba, ulkovaate-rumba, kiukku- ja äkkäily-protesti-rumba, missä hitossa ne autonavaimet on-rumba, koiran pissatus- ja ruokinta-rumba, autoon pakkautumis-rumba, toinen kiukkuilu-rumba, autosta purkaminen ja hoitopaikkaan jättämis-rumba sekä se fiilis, että mitä unohdin? Onneksi kohta on taas kesä, ulkovaate-rumba muuttuu lenkkarit jalkaan- ja hattupäähän- rumbaksi, joka on jo huomattavasti paljon helpompi.
Ennen: Ajoin töistä suoraan kotiin tai simppelisti kaupan kautta.
Töissä vähän venyi ja kiire pukkaa päälle, kun pitäisi tiettyyn aikaan mennessä olla hakemassa Poikaset hoidosta. Joka ikinen liikennevalo on minua vastaan ja hoitopaikkaan on pakko ajaa sitä kaikista ruuhkaisinta ja tukkoisinta reittiä. Ja miten ne pienet city-koneet, kuten katujen putsaajat yms. ovat aina samaan aikaan ja samalla reitillä liikenteessä? Onneksi lapset odottavat usein valmiiksi puettuina ulkosalla, joten minun ei tarvitse periaatteessa kuin pakata heidät autoon. Olen onnekas, sillä meidän perheessä kauppareissut hoitaa yleensä se vanhemmista, joka liikkuu yksin. Eihän se kauppareissu mikään katastrofi ole, mutta sekään ei suju niin yksinkertaisesti näiden pienten kanssa kuin ilman heitä. Monen monta muuttujaa matkassa.
Ennen: Söin ja lähdin treenaamaan tai lenkkeilemään koiruuksien kanssa.
Ensin on raahautuminen autolta sisälle. Nuorempi ei vielä kävele, joten "hiekkasäkki" matkustaa sylissä toisella puolella, kun toisella käsivarrella roikotan olalta pudonnutta omaa "työlaukkua". Isompi keksii pihalla tekemistä ja ilmassa on riidan uhkaa, kun pitäisi joutua jo syömään sisälle. Uhmaikä ratkaisee ja saamme mojovan riidan aikaiseksi. Kun viimein ollaan eteisessä ja sisällä, pienemmällä on nälkä ja haluaa syliin, en kertakaikkiaan pysty sillä hetkellä ottamaan, joten huutokonsertti on valmis. Itseäkin nälättää ja väsyttää. Pelastus on lautaselle-lämmitä-tarjoa-ruoka. Makaronilaatikko, lasten ja äidin suosikki. Mutta koska sitä ei voi aina syödä, lämmitänkin risottoa. Pienempi ei osaa vielä syödä välineillä eikä poimi riisiä jyvä kerrallaan sormillaan eikä tietenkään anna minun auttaa syömisessä, saamme seuraavan riidan aikaiseksi. Lopulta hiukan huijaamalla saan ujutettua pienelle murua rinnan alle ja pääsen lopulta itsekin syömään, heti sen potta-pissa-rumban jälkeen. Mies kotiutuu tässä vaiheessa ja läpsystä vaihto. Lähden ulkoiluttamaan nelijalkaiset.
Ennen: Luppoaikaa, suihku/sauna, iltapalaa.
Luppoaika tarkoittaa nykyisin yhteistä leikkiaikaa lasten kanssa. Koska jos yritän tehdä tietokoneella jotain, katsoa telkkaria tai vaikka silittää lakanoita, ovat lapset siinä touhussa mukana. He hakeutuvat sinne, missä juuri sillä hetkellä olen. Oma toiminta on pakko keskeyttää, koska esim. tietokonepöydälle kurkottelee aivan liikaa käsipareja. Mutta, ei se kurjaa ole ottaa osaa pienten leikkeihin, koska sitä omien rakkaiden naurua kuuntelisi loputtomiin asti. Iltapala-rumban jälkeen seuraa potta-pönttö-kakka-pissa-rumba, yövaatteet ja hammaspesu-rumba ja nukkumaan. Tarina on lyhennetty, jokaisessa välissä ehtii hyvin monena iltana olla vaihtelevin aihein jokin riitely-rumba. Yhdestä asiasta olen hitokseen ylpeä ja tyytyväinen, nukkumaanmeno-rumba on useimmiten yksinkertainen; sänkyyn, peittely, unilaulu ja hyvien unien toivotus. Jämäkkä ja samaa kaavaa toistettu "opetus" kantaa hedelmää. Oikeasti omaa iltaa jää 1½-2h.
Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Tuntuu, että kaikista yksinkertaisimmissakin asioissa, vaikka sukkien pukemisessa jalkaan, on ensin monta mutkaa matkassa, ennen kuin olen saanut ne laitettua jalkaan. Mikään ei suju helposti ja vaivattomasti. Luppoaikaa ei ole enää olemassakaan.
Mutta ne hetket, kun isompi Poikanen katsoo sohvalla piirrettyjä ja vien hänelle omenanlohkoja lautasella syötäväksi, hän ilahtuu ja kuiskaa "kiitti äiti". Tai kun kumpi tahansa Poikasista painautuu vasten, halaa ja lepuuttaa päätään rintaani vasten, saa sydämeni pakahtumaan rakkauden tunteesta. Heidän naurunsa ja silmiensä loiste, ovat kuin polttoainetta minulle, jonka avulla jaksan taas aloittaa seuraavan rumba-vaiheen. Ja ne kaikki muut aiheeseen kuuluvat pienet tai suuret asiat, joita en pysty sanallisesti avaamaan, mutta jotka saavat suuni hymyyn niin monen monta kertaa päivässä. Ne ovat ihania, kallisarvoisia ja tärkeitä hetkiä, joita en haluaisi koskaan unohtaa.
Joku joskus sanoi, että nämä Poikaset ovat päättymätön projekti. Niin he ovatkin ja minä olen onnekas, kun saan olla yhdessä tärkeässä roolissa osana tätä projektia.
