Jäbä Duudsoni on tällä hetkellä hiukan reilu kaksivuotias reipas pikkupoika, jota voisi juurikin kuvailla sanoilla jäbä ja duudsoni. Hän on temperamenttinen, iloinen ja vauhdikas persoona, joka on osoittanut lujan luonteensa jo syntymästään lähtien. Kun pitkän, 36h kestäneen synnytyksen ja yli tunnin ponnistamisen jälkeen pieni herra suvaitsi tulla maailmaan tasan kaksi viikkoa lasketunajan jälkeen, hän ilmoitti vastalauseensa heti, kun pelkkä pää putkahti ulos. Tälle naurahdimme kaikki synnytyssalissa, vaan silloin en ymmärtänyt, että se olisi ollut mielenilmaus tilanteelle. Olisikin mielenkiintoista lukea tutkimusta siitä, kuvastaako synnytys jollain tavalla lapsen luonnetta? Kun omalla kohdalla poikasten luonteet ja synnytykset tuntuu jollain asteen täsmäävän.
Jäbä Duudsonin olemassa olon ovat kuulleet varmasti kaikki ihmisparat, jotka ovat yhtään sinne päinkään olleet kanssamme samalla alueella. JD:llä on kuuluva ääni, sen varmasti kuuli koko Helsinki, kun 5,5kk ikäinen poikasemme parkuu mielipahaansa laskeutuvassa lentokoneessa. Silti hän ei ole turhasta huutaja, sillä välillä äidin mielestä todella hurjan näköiset "onnettomuudet" eivät hetkauta lasta yhtään. Jäbä Duudsonin toinen hellittely-nimi onkin Assistant Accidentti. Iskä sen nimen antoi, kun tarpeeksi monennen kerran avuliaan pikkupojan toimet johtivat vähemmän toivottuun lopputulokseen.
Ja vauhdille ei hidastumista ole havaittavissa. Jäbä Duudsonilla on heti syntymän jälkeen ollut kova tarve ja halu liikkua eteenpäin. Tuntuu, että kaikki se tarmo ja energia suunnattiin liikkumisen opetteluun, ei niinkään kasvamiseen. Alle 3kk hän kääntyi mahalleen, 5,5kk ryömi eteenpäin, 6kk veti itsensä polviseisontaan ja istumaan, 7kk konttasi ja alkoi nousta seisomaan tukea vasten, 9kk käveli joka paikkaan ilman tukea ja jos kaatui, niin konttasi lähimpään paikkaan, josta pääsi uudelleen seisomaan. 10kk Jäbä Duudsoni oli täysin kävelevä ja juokseminen alkoi pian tämän jälkeen. Nyt vedetään potkupyörällä isotkin alamäet niin lujaa, että äidin on pakko katsella toisaalle ja toivoa parasta.
Rohkean hurjapääni suloisena salaisuutena oli pienempänä pujottaa jalkaansa meidän muiden kenkiä ja saapastella niillä sitten onnellisena ympäriinsä. Ei ollut väliä, oliko ne isin crocsit, äidin pikkukengät, aamutossut tai maastokengät, kaikki kelpasi. Jopa isin kumppareita mallattiin jalkaan useasti, eikä auttanut kertoa vieressä, että niiden pitäminen olisi yksinkertaisesti sula mahdottomuus. Silti kengät eivät koskaan jääneet lojumaan minnekään, sillä Jäbä Duudsonin toisena salaisuutena on se, että tavarat laitetaan aina omille paikoilleen. Kerran JD omat kenkänsä riisuessaan asetti ne nätisti vierekkäin seinän viereen ja siinä sitten huomasi, kun ventovieraan kaverin kengät olivat epäjärjestyksessä. No nekin pääsivät sitten somaan rivistöön ja järjestykseen.
Vauhdikkuuden lisäksi isoveli on ollut aina vahvasti minäminäminä ja minulletuohetinyt- tyyppiä. Kun laittoi jonkin tavaran pojan eteen, hän tarttui siihen heti ja halusi sen itselleen. Minä itse- vaihe rantautui meille kovin varhain ja jatkuu edelleen. Temperamentti näkyy ja kuuluu. Kun jokin asia ei tunnu onnistuvan, niin huuto käy ja tavara uhkaa päätyä kädestä metsään, kun suututtaa niin paljon. Isänsä pieni kopio... Onneksi on vähän kärsivällisempi äiti, joka on pelastanut monta katastrofin alkua aina silloin, kun on saanut luvan auttaa.
No sitten äidin pieni Vauhtipoika, tällä hetkellä 8,5kk mittarissa. Vauhtipoika- nimitys tulee toistaiseksi pelkästään siitä, että pienellä pojalla oli niin kovin kiire tulla maailmaan. Koko synnytys kesti n. 3h ja ponnistusvaihe 2min. Sairaalaan ehdimme täpärästi. Niin kovin erilainen kokemus.
Ja niin kovin erilainen on Vauhtipoikakin. VP on kärsivällisempi, rauhallisempi, tuumailevaisempi tapaus, jolla on suloinen pilke silmäkulmassa. VP on hyväntuulinen hymypoika, joka tykkää paljon halailusta, paijailusta ja seurustelusta. VP on sellainen "hyvä tyyppi".
Olemme ihmetelleet, miten kaupassa tai muilla asioilla käyminen voi sujua niin "helposti". Ei tarvitse kiirehtiä, murehtia tai panikoida, voi vaan mennä ja fiilistellä. Voidaan pysähtyä vaikka kahville. Kuulostaa ehkä hassulle, mutta aikaisemmin ei kyllä tehnyt mieli pysähdellä ylimääräisiä. Silloin ihmettelimme mieheni kanssa, miten kaikkien muiden lapset vain istuvat kiltisti vaunujen kyydissä eikä vanhemmilla ollut kiire mihinkään. Nyt ymmärrämme. Heidän rattaissa ja vaunuissa istui Vauhtipojan kaltaisia poikasia.
Siinä missä Jäbä Duudsoni jo harjoitteli kävelyä, on Vauhtipoika oppinut vasta ryömimään eteenpäin. Eikä pikkuveljellä näytä olevan kiire minnekään. Luonne on niin hauskan erilainen. Ei ole sitä sellaista tahtoa ja vahvaa kokeilunhalua, vaan ollaan tyytyväisiä asioihin sellaisina kuin ne sillä hetkellä ovat. Odotan mielenkiinnolla tulevaa ja sitä, että millainen liikkuja tästä poikasesta kasvaa.
Kun Vauhtipojalla tuntuu olevan ripaus enemmän harkitevaisuutta, niin olisiko mahdollista, että tulevaisuudessa tapahtuisi vähemmän accidentteja tämän poikasen kanssa? On niin hauskaa, kun Jäbä Duudsoni on ominut ihan kaiken heti ja epäröimättä, niin Vauhtipoika katselee ensin ja miettii, ottaako esine käteen vai ei. Kas siinä pulma.
Joka päivä ihmettelen, miten erilaiset minun poikaseni ovat. Miten olin niin höpsö, että luulin toisenkin kehittyvän ja kasvavan samalla tavalla kuin ensimmäinen. Mutta miten ihanaa onkin seurata näiden kahden kasvamista, omilla poluillansa, omine suloisine tapoineen ja piirteineen. Se on kaksinkertaista onnea ja ihanuutta.
lauantai 14. marraskuuta 2015
tiistai 20. lokakuuta 2015
Tänään on SE päivä
Tätä päivää on jo jonkin aikaa odeltu ja olen Vauhtipojalta joka aamu kysynyt, onko tänään se päivä? No tänään ON se päivä! Juniorimme keksi viimeinkin ryömimisen ETEENpäin. Pitkään olen sanonut, että kaikki valmiudet pienellä on lähteä eteenpäin, mutta oma tahto on puuttunut. Viikko sitten näimme väläyksen tästä taidosta, kun hän ryömi kolme vetoa eteenpäin. Se jäi sillä kertaa siihen. Nyt tätä liikettä on tullut jo niin selkeästi, että uskallan hehkuttaa taidon oppimista. Hyvä VP! Tosin näyttäisi siltä, että kohteen on oltava siinä hollilla, jotta uskallusta riittää lähteä liikkeelle. Herkässä on vielä suunnat taakse ja navan ympäri.
Jäbä Duudsoni lähti ryömimään jo 5,5kk iässä ja minua onkin jaksanut ihmetyttää poikasten erilaisuus melkeinpä kaikessa. Sitä kuvitteli tietävänsä jo kaiken tulevasta, siitä miten hommat menee tämän kakkos tapauksen kanssa. Siitä milloin se liikkuu ja miten sen kanssa hoidetaan ruokailu- ja unirutiinit. Voin sanoa, että mikään ei ole mennyt samalla lailla. Ei kun onpas, molemmat ovat olleet kilttejä nukkumaan öisin.
Ensimmäistä synnytin 36h ja toista 3h. Ensimmäinen on aina ollut "minä itse" heti alusta, jolloin esim. ruokailut onnistuivat ihan pienenä vain niin, että hän harjoitteli sormiruokailua ja me saimme lapioitua samalla ruokaa suuhun. Tämä kakkonen on aina ollut harkitsevaisempi ja alkaa örisemään sormiruualle eikä suu aukea yhtään. Eikä se sormiruokakaan tahdo sinne suuhun mennä. Mutta onneksi syö kuitenkin syötettynä hyvin ja paljon ruokaansa. Ensimmäinen alkoi lopetella jo tissillä olemista tässä vaiheessa ja oli saanut nannia jo pullosta useaan kertaan. Tämä toinen on ollut pelkällä tissillä. Nyt olen kuitenkin saanut imetystä ajettua siihen, että vain unille käydessä saa tissin plus öisin niin usein kuin haluaa. Onneksi ei tarvitse usein ja kokonaan nukuttuja öitäkin on jo ollut.
Ihanan erilaiset pienet pojat, mutta niin tasapaksun rakkaita molemmat.
Välillä hirvittää se, miten nopeasti aika rientää ja miten vauhdilla poikaset kasvaa. Ja silti ei malttaisi odottaa sitä, että lapset oppisivat uusia taitoja. Eilen Jäbä Duudsoni oppi syöttelemään jalkapalloa vuorotellen. Aiemmin sitä on potkittu miten sattuu, mutta nyt leikittiin ihan oikeaa syöttelyä. Taapero otti oikein vauhtia potkuun. Niin taitava kaksivuotias! Ihanan jännittävää odottaa, että Vauhtipoikakin alkaa liikkumaan ja puhumaan enemmän, jolloin se persoona tulee oikein kunnolla esille. Isoveljellä on nimittäin niin mahtavat jutut tällä hetkellä. Mutta silti kaipaan sitä aikaa, kun molemmat oli ihan pieniä, niin pienen pieniä tuhisijoita. Se oli niin ihanaa ja spesiaalia aikaa.
Fakta on kuitenkin se, että aika menee eteenpäin. Yritetään siis nauttia jokaisesta hetkestä ja jokaisesta päivästä, koska ne kaikki on yhtä arvokkaan spesiaaleja. <3
Jäbä Duudsoni lähti ryömimään jo 5,5kk iässä ja minua onkin jaksanut ihmetyttää poikasten erilaisuus melkeinpä kaikessa. Sitä kuvitteli tietävänsä jo kaiken tulevasta, siitä miten hommat menee tämän kakkos tapauksen kanssa. Siitä milloin se liikkuu ja miten sen kanssa hoidetaan ruokailu- ja unirutiinit. Voin sanoa, että mikään ei ole mennyt samalla lailla. Ei kun onpas, molemmat ovat olleet kilttejä nukkumaan öisin.
Ensimmäistä synnytin 36h ja toista 3h. Ensimmäinen on aina ollut "minä itse" heti alusta, jolloin esim. ruokailut onnistuivat ihan pienenä vain niin, että hän harjoitteli sormiruokailua ja me saimme lapioitua samalla ruokaa suuhun. Tämä kakkonen on aina ollut harkitsevaisempi ja alkaa örisemään sormiruualle eikä suu aukea yhtään. Eikä se sormiruokakaan tahdo sinne suuhun mennä. Mutta onneksi syö kuitenkin syötettynä hyvin ja paljon ruokaansa. Ensimmäinen alkoi lopetella jo tissillä olemista tässä vaiheessa ja oli saanut nannia jo pullosta useaan kertaan. Tämä toinen on ollut pelkällä tissillä. Nyt olen kuitenkin saanut imetystä ajettua siihen, että vain unille käydessä saa tissin plus öisin niin usein kuin haluaa. Onneksi ei tarvitse usein ja kokonaan nukuttuja öitäkin on jo ollut.
Ihanan erilaiset pienet pojat, mutta niin tasapaksun rakkaita molemmat.
Välillä hirvittää se, miten nopeasti aika rientää ja miten vauhdilla poikaset kasvaa. Ja silti ei malttaisi odottaa sitä, että lapset oppisivat uusia taitoja. Eilen Jäbä Duudsoni oppi syöttelemään jalkapalloa vuorotellen. Aiemmin sitä on potkittu miten sattuu, mutta nyt leikittiin ihan oikeaa syöttelyä. Taapero otti oikein vauhtia potkuun. Niin taitava kaksivuotias! Ihanan jännittävää odottaa, että Vauhtipoikakin alkaa liikkumaan ja puhumaan enemmän, jolloin se persoona tulee oikein kunnolla esille. Isoveljellä on nimittäin niin mahtavat jutut tällä hetkellä. Mutta silti kaipaan sitä aikaa, kun molemmat oli ihan pieniä, niin pienen pieniä tuhisijoita. Se oli niin ihanaa ja spesiaalia aikaa.
Fakta on kuitenkin se, että aika menee eteenpäin. Yritetään siis nauttia jokaisesta hetkestä ja jokaisesta päivästä, koska ne kaikki on yhtä arvokkaan spesiaaleja. <3
tiistai 6. lokakuuta 2015
Äidin päiväkirja
Olen ollut äitinä kaksi vuotta, kaksi kuukautta, 17 päivää ja rapiat päälle. Sitä ennen elin toivossa, että saisin joskus olla äiti ja kuitenkin samalla epäröin ja panikoin, olisiko minusta äidiksi?
Epäröinti ja panikointi loppui siihen paikkaan, kun sain esikoiseni rinnalleni. En tiennyt, että voisin rakastaa jotain niin paljon, niin voimallisesti. Tai sitten huomasin, että raskausajan hormonit eivät ole mitään verrattuna äitiys- ja imetyshormoneihin. Mutta tällä äiti-kokemuksella olen edelleen ja varmasti ikuisesti sitä mieltä, että äidin rakkaus on suurin kaikista. Senkin jälkeen, kun hormonit väistyvät hiljalleen taka-alalle. Se on jotain niin voimakasta. Jotain niin upeaa. Jotain niin ihanaa. Jotain niin suurta ja jotain niin pelottavaakin.
Olen koiraihminen, aktiivinen koiraharrastaja ja siitä juontaa blogin nimi, Äidin poikaset. Minun omat "pentuni", poikaseni. Osuvaa niinkin, että tällä hetkellä elämääni rikastuttaa siis kaksi poikalasta, vanhempi on Jäbä Duudsoni (2v 2kk) ja nuorempi on Vauhtipoika (7kk). En halua kirjoittaa täällä lasten omilla nimillä, joten sen vuoksi puhun poikien leikittely nimillä.
Mun piti päivittää "koira blogiin" treenit, mutta sen sijaan loinkin tämän uuden blogin. Harmittaa, etten aiemmin hoksannut tai uskaltanut aloittaa tämän blogin kirjoittamista, vaikka monesti se on ollut mielessä. Toivon, että jaksaisin tänne kirjoittaa säännöllisesti mieleen tulevia ajatuksia äitinä olemisesta ja sen kokemisesta. Ennen kaikkea itselleni muistoksi ja luettavaksi sitten joskus. Ulkoasu muokkautuu pikkuhiljaa, sitten kun perheen ATK-tuki on paikan päällä.
Tästä se lähtee.
Epäröinti ja panikointi loppui siihen paikkaan, kun sain esikoiseni rinnalleni. En tiennyt, että voisin rakastaa jotain niin paljon, niin voimallisesti. Tai sitten huomasin, että raskausajan hormonit eivät ole mitään verrattuna äitiys- ja imetyshormoneihin. Mutta tällä äiti-kokemuksella olen edelleen ja varmasti ikuisesti sitä mieltä, että äidin rakkaus on suurin kaikista. Senkin jälkeen, kun hormonit väistyvät hiljalleen taka-alalle. Se on jotain niin voimakasta. Jotain niin upeaa. Jotain niin ihanaa. Jotain niin suurta ja jotain niin pelottavaakin.
Olen koiraihminen, aktiivinen koiraharrastaja ja siitä juontaa blogin nimi, Äidin poikaset. Minun omat "pentuni", poikaseni. Osuvaa niinkin, että tällä hetkellä elämääni rikastuttaa siis kaksi poikalasta, vanhempi on Jäbä Duudsoni (2v 2kk) ja nuorempi on Vauhtipoika (7kk). En halua kirjoittaa täällä lasten omilla nimillä, joten sen vuoksi puhun poikien leikittely nimillä.
Mun piti päivittää "koira blogiin" treenit, mutta sen sijaan loinkin tämän uuden blogin. Harmittaa, etten aiemmin hoksannut tai uskaltanut aloittaa tämän blogin kirjoittamista, vaikka monesti se on ollut mielessä. Toivon, että jaksaisin tänne kirjoittaa säännöllisesti mieleen tulevia ajatuksia äitinä olemisesta ja sen kokemisesta. Ennen kaikkea itselleni muistoksi ja luettavaksi sitten joskus. Ulkoasu muokkautuu pikkuhiljaa, sitten kun perheen ATK-tuki on paikan päällä.
Tästä se lähtee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)